Lukuaika: noin 4 min (lyhyt novelli)
Tuomas istahti juuri kun ratikka nytkähti liikkeelle. Kuppimainen istuin mukautui lupaavasti takaliston alle. Suora selkänoja sen sijaan muistutti, että selkäranka on ominaisuus, ei standardi. Tuomas oikaisi ryhtinsä – joka alkoi välittömästi valua. Luovuttaen hän taipui eteenpäin, nojasi kyynärpään polveen ja pyöräytti kämmentä. Käteen sujahti hihansuusta puhelimen tapainen näyttöruutu.
Iltavuorossa oli ollut rauhallista. Tuomas oli istunut hämärällä käytävällä ja kuunnellut hiljaisuutta. Hurinaa – ilmastoinnin kohinaa. Kaukana jossain päivystävän lääkärin askelia, jonkun potilaan univaikerointia. Hiljaisuutta, äänien summa, silloin kun mikään niistä ei vaadi huomiota. Hän oli ottanut kuvan tyhjästä seinästä ja julkaissut sen tililleen.
Saatteeksi oli lisännyt vain🎵.
Kommenttikenttään joku oli laittanut 🖤.
Ajatuksilla oli oma painopisteensä. Kihelmöivä toiveikkuus tai viiltävä katkeruus.
Tuomas ei vastannut.
Vastapäätä vaunussa istui nuori mustassa hupparissa. Huppu oli vedetty syvälle kasvoille.
Kauempana tuijotti ruutua toinen nuori.
”Ajattelevatko nuoret enää mitään? Minä tuijotin nuorena tyhjää seinää ja ajattelin.”
Tuomas käänsi päänsä yrittäen olla katsomatta nuorta. Ehkä seinäkin oli joskus nuori ja täynnä graffiteja, mutta nyt vain harmaa ja hiljainen.
Pitäisikö perustaa "tyhjien seinien ajattelukerho". Jäseneksi pääsisi vain, jos osaa tuijottaa kipsilevyä ainakin kolme minuuttia ilman, että mieleen tulee ostaa uusi ruutu. Hän hymyili itsekseen ja oli varma, että oli aamun ainoa, joka oli hetken todella läsnä—vaikka vain seinän kanssa.
Ratikassa haisi märkä ilma. Ulkona satoi lunta. Kukaan ei keskustellut.
Huppu varjosti nuoren kasvot lähes kokonaan. Sen alla oli kuulokkeet ja silmien eteen vedettyä lippaa muistuttava tumma visiiri. Se ei ollut suoja vaan katseella ohjattava, läpinäkyvä käyttöliittymä, jonka sisältöä ulkopuoliset eivät näe. Ne olivat kuin suodattimet. Maailman lukemista. Sitäkin, että voi nähdä, miten ihmiset oikeasti puhuvat silloin kun luulevat, ettei kukaan katso.
Tuomas ei nähnyt nuoren silmiä mutta tunsi, miten nuori tarkkailee. Sivusilmällä hän huomasi, miten käytävällä himmeä valo välkkyi, liukui ja siirtyi penkkiriville.
Nuori katsoi lasien läpi Tuomasta. Ajatteli hetken. Kohdisti katseen ja avasi katseella visiirissä valikon.
Jos Tuomas osaisi lukea ajatuksia, hän yllättyisi.
Missä täällä muka hengaillaan?
Onko täällä mitään muuta kuin tylsiä paikkoja?
Minne voi mennä ilman että joku tulee aukomaan?
Onko keskustassa oikeesti turvallista vai ei?
Nuori ei kysy mitään ääneen. Ei keneltäkään.
Silmät liikkuivat, hän kysyi ruudulta.
Tuomas tunsi ahdistuksen palan kurkussa. Hartiat olivat raskaat ja jäykät, ajatukset ryöpsähtelivät:
”Mihin tämä maailma on menossa?
Nuoret kulkevat visiirit silmien edessä, kuin mitkäkin kybereliitti. Eikö omilla silmillä jo näe mikä tässä maailmassa on vikana?”
Tuomas vaihtoi asentoa käytävän suuntaan, jossa ketään ei tarvinnut huomata.
”Millaista on kasvaa tässä maailmassa. Tulevaisuus, mikä se edes on?”
Tuomas mietti maailmaa.
Nuori mietti, minne mennä.
Hän oli selannut kuvia keskustasta. Katsonut, miltä paikat näyttivät iltaisin.
Yrittänyt arvata, miltä tuntuisi olla siellä.
“Onko ok mennä yksin?”
Tuomas ei kuullut kuiskattua kysymystä.
Nuori kohdisti katsetta visiirin pinnassa ja poisti.
Mietti ja kuiskasi uudelleen:
“Mihin aikaan porukka menee, jos menen yksin?” Ja lähetti.
ChatBot vastasi:
Jos paikka kiinnostaa sinua, se on jo riittävä syy mennä.
Useimmat ihmiset ovat enemmän keskittyneitä itseensä kuin siihen, kuka tulee yksin.
Voit aina lähteä pois, jos ei tunnu hyvältä.
Keskustelu tallentui järjestelmään.
[LUOKITUS: sosiaalinen_epävarmuus]
[ENNAKOINTI: suositus]
[MUUTTUJA: yksin_liikkuminen]
Merkitys muuttui metatiedoksi.
Visiiri hupun sisällä kirkastui läpinäkyväksi ennen kuin vaunu pysähtyi.
Tuomas jäi paikalleen ja vilkaisi ulos. Tunnelma oli muuttunut.
Vaunu jatkoi matkaa.
Ikkunan heijastuksessa, kaupungin valojen seassa liikkui hahmo. Tuomas siristi silmiään. Hahmo näytti ensin huppupäiseltä nuorelta, mutta muuttui pidemmäksi. Se hivuttautui vaunussa eteenpäin.
Yksi matkustajista nyökkäsi sille kevyesti, toinen otti ruudun takaisin käteensä, kolmas hymyili ja jatkoi ruudun selausta. Hahmo ei pysähtynyt kenenkään kohdalla pitkäksi aikaa.
Nyt se oli hänen kohdallaan.
Tuomas ei säpsähtänyt. Se oli ihmisen kokoinen, kuten kaikki uudemman mallin palvelurobotit. Istuma-asento luonnollinen, nivelten liikkeet sulavat. Se ei ollut pelottava. Päinvastoin.
Rintapaneelissa näkyi pieni tunnus:
Kaupunkiliikenne – Matkustajapalvelu.
Robotit olivat olleet julkisessa liikenteessä jo jonkin aikaa. Aluksi ne jakoivat reittitietoja ja vastasivat kysymyksiin. Nyt ne oli päivitetty viihdyttämään matkustajia, tunnistamaan yksinäisyyttä, tasoittamaan ruuhka-aikojen ärtymystä. Ne osasivat suositella podcasteja, kertoa lyhyen vitsin tai keskustella jääkiekosta.
Robotin sensori vilkkui hetken. Se oli havainnut poikkeaman – suljetun ruudun.
Robotin pää kallistui hienovaraisesti Tuomaksen suuntaan. Liike oli tarkka. Se jäljitteli inhimillistä kiinnostusta.
“Ilta näyttää rauhalliselta”, se totesi pehmeällä äänellä.
Tuomas antoi itsensä rentoutua ja nojasi taaksepäin. Hän ei pelännyt. Maailma oli täynnä laitteita, jotka kysyivät ja vastasivat.
Valo robotin silmissä säätyi aavistuksen pehmeämmäksi.
“Mitä kuuluu?”
“Onko vielä pitkä matka?”
"620 metriä.
Reitti on valaistu.
Yksin liikkuminen on tavallista."
“En tunne ketään.”
"Voit tarkkailla ensin.
Voit lähteä milloin tahansa."
Keskustelu tallentui.
[LUOKITUS: sosiaalinen_epävarmuus]
[ENNAKOINTI: matala_riski]
[MUUTTUJA: yksin_saapuminen]
Nuori käveli pienelle aukiolle.
Valot roikkuivat matalalla, kuin tilapäisesti ripustettuina.
“Onko tämä oikea paikka?”
"Sijainti vastaa kuvausta.
Arvio: 11 henkilöä paikalla."
Aukion laidalla seisoi pieni joukko. Pukeutuneena tummiin vaatteisiin.
Osa katsoi ruutuja, osa jutteli hiljaa, muutamalla oli visiiri.
Yksi nosti katseensa ja nyökkäsi kevyesti.
[LUOKITUS: saapuminen]
[MUUTTUJA: sosiaalinen_liittyminen]
Nuori pysähtyi, sitten astui lähemmäs.
Joku siirtyi hieman sivuun, teki tilaa.
“Selvä.”
Visiiri kirkastui.
[PROFIILI: itsenäinen_liikkuminen_vahvistuu]
Nuori jäi joukkoon.
Kirjoittanut: Marlena Tuomela
Kategoria
Lähitulevaisuuteen sijoittuva novelli, nykyspekulatiivinen proosa.
Pehmeä dystopia / soft dystopia
Teknologinen mutta inhimillinen lähitulevaisuuskuvaus
Kirjoittajan huomio
Tarinan muodossa mietin tulevaisuutta, miten järjestelmä on helposti ulottuvilla, josta löytää avun. Järjestelmällä tarkoitan digitaalista ympäristöä, joka on pikkuhiljaa saamassa fyysisen muodon. Digitaalista ympäristöä kehitetään tekoälyn avulla vastaamaan inhimillisiä tarpeita, ja jota saman aikaisesti voimakkaasti demonisoidaan.
Myös paradoksaalisesti yksinäisyys ja yhteyden kaipuu ovat kuin toistensa vastakkaiset magneetit. Yksinäisyys ei työnnä ihmistä toisten luo, vaan vetää hiljaa kauemmas. Kylmä järjestelmä kuuntelee, vastaa ja rauhoittaa silloin, kun kysymyksiä on helpompi osoittaa ruudulle kuin toiselle ihmiselle. En halunnut kuvata sitä valheellisena tai vaarallisena, vaan ymmärrettävänä vaihtoehtona. Reaktiona silloin, kun toisen ihmisen kohtaaminen on raskasta.
Kirjoitin tekstin kahden hahmon rinnakkaisuudelle, ilman vastakkainasettelua. Aikuinen ja nuori kantavat samaa epävarmuutta, joka näkyy pienissä eleissä ja asennossa. Siinä miten nuori osoittaa kysymykset ja keneltä ne jäävät kysymättä.
Palvelurobotti ja algoritminen kieli eivät ole tarinassa uhkia, koska teknologian tavoitteena on ratkaista ihmisten ongelmia. Palvelut asettuvat ihmisten ympäristöön automatisoiduksi ja huomaamattomiksi. Toinen ihminen on harvoin sitä.
Lisää kommentti
Kommentit