Lukuaika: noin 4 min (novelli)
Ratikka nytkähti liikkeelle. Ohut, puhelinta muistuttava näyttöpinta sujahti hihansuun taskusta Tuomaksen käteen. Liike oli vaivaton, lähes refleksi – sama kuin kaikilla muillakin matkustajilla. Taskusta esiin, ruutu päälle, sormet valmiiksi.
Yövuorossa oli ollut rauhallista. Hämärällä käytävällä hän oli kuunnellut hiljaisuutta niin kauan, että päätyi ottamaan kuvan tyhjästä seinästä – ja julkaisi sen @to.nowhere. Saatteeksi laittoi vain 🎵. Äskettäin kommenttikenttään joku oli laittanut🖤.
Ajatuksilla oli oma painopisteensä ja tulkinta. Kihelmöivä toiveikkuus tai viiltävä katkeruus. Tuomas ei vastannut. Katkeruus toisinaan tuntui lohdullisemmalta.
Tuomas henkäisi syvään ja nosti katseensa.
Vastapäätä istui nuori mustassa hupparissa. Huppu oli vedetty syvälle kasvoille. Kädet lepäsivät, sormet liikkuivat sylissä, ruudun pinnalla. Tasainen rytmi.
Tuomas mietti, miten nuoret ovat kasvaneet syötteen keskellä - oppineet lukemaan ilman kirjoitettuja sanoja. Syötteen virtaus surua, toivoa, unelmia.
Ratikassa oli melkein hiljaista. Vaimea vieraskielinen selostus kuului jostain hiljaa. Pieni poika pelasi peliä etupenkissä.
Silmät eksyivät uudestaan huppupäiseen nuorukaiseen.
Huppu varjosti kasvot lähes kokonaan. Sen alta erottui vain kuulokkeet ja suuri, silmälaseja muistuttava tumma visiiri. Se ei ollut suoja vaan katseella ohjattava, läpinäkyvä käyttöliittymä, jonka sisältöä ulkopuoliset eivät näe. Ne olivat kuin suodattimet. Välitila. Maailman lukemista. Sitä, että voi nähdä, miten ihmiset oikeasti puhuvat silloin kun luulevat, ettei kukaan katso.
Tuomas tunsi, että nuori tarkkailee. Sivusilmällä hän vilkaisee, miten käytävällä himmeä valo välkkyy, liukuu ja siirtyi penkkiriville.
Ratikan kaarteessa vaunu heilahti. Nuori nojautui taaksepäin. Ei pakoiluna – vaan tarkennuksena, kehollinen viesti ulkomaailmalle. ”Ei kiinnosta”.
Nuori katsoi lasien läpi Tuomasta. Ajatteli hetken. Kohdisti katseen ja avasi visiirissä valikon. Ajatus jatkui näytölle, maailma vastasi. Järjestelmä lupaa yhteyden.
Jos Tuomas osaisi lukea nuoren ajatuksia, hän yllättyisi.
Missä täällä muka hengaillaan?
Onko täällä mitään muuta kuin tylsiä paikkoja?
Minne voi mennä ilman että joku tulee aukomaan?
Onko keskustassa oikeesti turvallista vai ei?
Nuori ei kysy mitään ääneen. Ei keneltäkään.
Ulkona satoi kevyttä lunta. Tuomas tunsi ahdistuksen hiipivän, se painoi jo kurkussa. Ajatukset painoivat ja ryöpsähtelivät:
”Mihin tämä maailma on menossa?
Nuoret kulkevat visiirit silmien edessä, kuin mitkäkin porvarit. Eikö omilla silmillä jo näe mikä tässä maailmassa on vikana?”
Hän vaihtoi asentoa käytävän suuntaan, jossa ketään ei tarvinnut huomata.
Tuomas mietti maailmaa.
Nuori mietti, minne mennä.
Hän etsi paikkaa, jossa ei olisi ihan yksin.
Hän oli selannut kuvia. Katsonut, miltä keskustan paikat näyttivät iltaisin.
Yritti arvata, miltä tuntuisi olla siellä.
“Onko tänne ok tulla yksin?”
Tuomas ei kuullut kuiskattua kysymystä.
Nuori kohdisti katsetta visiirin pinnassa ja poisti kysymyksen visiirin ruudulta.
Nuori mietti ja kuiskasi uudelleen:
“Mihin aikaan porukka menee, jos menen yksin?” Ja lähetti.
ChatBot vastasi:
Jos paikka kiinnostaa sinua, se on jo riittävä syy mennä.
Useimmat ihmiset ovat enemmän keskittyneitä itseensä kuin siihen, kuka tulee yksin.
Voit aina lähteä pois, jos ei tunnu hyvältä.
Keskustelu tallentui.
[LUOKITUS: sosiaalinen_epävarmuus]
[ENNAKOINTI: suositus]
[MUUTTUJA: yksin_liikkuminen]
Merkitys muuttui metatiedoksi.
Visiiri hupun sisällä kirkastui ennen kuin vaunu pysähtyi.
Tuomas jäi paikalleen ja vilkaisi ulos. Tunnelma oli muuttunut.
Vaunu jatkoi matkaa.
Ikkunan heijastuksessa vilkkuva valo lähestyi, tarkentuen lopulta hahmoksi. Ensin se näytti huppupäiseltä nuorelta, mutta muuttui pidemmäksi. Se liikkui vaunussa eteenpäin.
Yksi matkustajista nyökkäsi kevyesti, toinen otti ruudun takaisin käteensä, kolmas hymyili ja alkoi kirjoittaa viestiä. Se ei pysähtynyt kenenkään kohdalla pitkäksi aikaa.
Hahmo oli nyt Tuomaksen kohdalla.
Se oli huomaamaton, kuten kaikki uudemman mallin palvelurobotit. Ihmisen kokoinen, istuma-asento luonnollinen. Se ei ollut pelottava. Päinvastoin.
Rintapaneelissa näkyi tunnus:
Kaupunkiliikenne – Matkustajapalvelu.
Tuomas ei säpsähtänyt. Robotit olivat olleet julkisessa liikenteessä jo jonkin aikaa. Aluksi ne jakoivat reittitietoja ja vastasivat kysymyksiin. Nyt ne oli päivitetty viihdyttämään matkustajia, tunnistamaan yksinäisyyttä, tasoittamaan ruuhka-aikojen ärtymystä. Ne osasivat suositella podcasteja, kertoa lyhyen vitsin tai keskustella jääkiekosta.
Robotin sensori vilkkui hetken. Se oli havainnut poikkeaman – suljetun ruudun.
Robotin pää kallistui hienovaraisesti Tuomaksen suuntaan. Liike oli tarkka. Se jäljitteli inhimillistä kiinnostusta.
“Ilta näyttää rauhalliselta”, se totesi.
Tuomas antoi itsensä vihdoin rentoutua.
Kirjoittanut: Marlena Tuomela
Kirjoittajan huomio
Aluksi kirjoitin blogia Hiljainen sukupolvi. Minua on jo pidempään mietityttänyt aikuisten jatkuva melu ruutuajoista ja digin demonisoinnista. Puhetta on paljon, mutta se on enimmäkseen aikuisten puhetta nuorista. Nuoria leimaavia kirjoituksia lehtien palstoilla, joita jaetaan Facessa innokkaina. Toivon, että nuoret eivät koskaan lue niitä. Siksi ajatus hiljaisesta sukupolvesta jäi pyörimään mieleeni.
Hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse välinpitämättömyyttä tai passiivisuutta. Se voisi myös tarkoittaa tapaa olla maailmassa, jossa kaikkea on jo liikaa – sanoja, mielipiteitä ja selityksiä.
Päätin kirjoittaa ajatukseni tarinaksi, Tuomaksen ja nuoren välisestä kohtaamisesta. Ratikassa he istuvat vastakkain, samassa maailmassa, eri taajuudella. Tarinassa yritän pohtia, miltä tuo hiljaisuus näyttää läheltä katsottuna – ei ongelmana, vaan merkityksenä.
Teemallinen analyysi
Tarinassa haluan tuoda esiin sitä, miten ihminen on nopeasti ja innokkaasti löytänyt lohdun järjestelmästä. Järjestelmällä tarkoitan digitaalista ympäristöä, joka on pikkuhiljaa saamassa fyysisen muodon. Muokkaamme järjestelmää innokkaasti vastaamaan inhimillisiä tarpeita, ja jota saman aikaisesti voimakkaasti demonisoidaan. Minua kiinnostaa tämä ristiriita: se, miten sama ympäristö voi toimia sekä turvana että uhkakuvana.
Paradoksaalisesti yksinäisyys ja yhteyden kaipuu ovat kuin toistensa vastakkaiset mutta erottamattomat magneetit. Yksinäisyys ei aina työnnä ihmistä toisten luo, vaan vetää hiljaa kauemmas. Kylmä järjestelmä kuuntelee, vastaa ja rauhoittaa silloin, kun kysymyksiä on helpompi osoittaa ruudulle kuin toiselle ihmiselle, ja juuri siksi sen lohtu tuntuu todelliselta. En halunnut kuvata tätä lohtua valheellisena tai vaarallisena, vaan ymmärrettävänä – inhimillisenä reaktiona maailmaan, jossa toisen ihmisen kohtaaminen on joskus raskasta.
Olen rakentanut tekstin kahden hahmon rinnakkaisuudelle, en vastakkainasetteluna vaan peilinä, jossa aikuinen ja nuori kantavat samaa epävarmuutta - miten se näkyy pienissä eleissä: katseessa, asennossa, siinä miten nuori osoittaa kysymykset ja keneltä ne jäävät kysymättä.
Halusin antaa nuorelle tilaa ilman selittämistä, näyttää hänen maailmansa lyhyinä, katkonaisina havaintoina, jotka järjestelmä lohdullisena tunnistaa mutta muuttaa samalla dataksi.
Palvelurobotti ja algoritminen kieli eivät ole tarinassa uhkia, koska teknologian tavoitteena on ratkaista ihmisten ongelmia. Palvelut asettuvat ihmisten ympäristöön automatisoiduksi ja huomaamattomiksi, mutta onko juuri tästä syystä toisen ihmisen kohtaaminen muodostunut kuormittavaksi?
Kategoria
Lähitulevaisuuteen sijoittuva novelli, nykyspekulatiivinen proosa.
Pehmeä dystopia / soft dystopia
Teknologinen mutta inhimillinen lähitulevaisuuskuvaus
Lisää kommentti
Kommentit