Kylmä alkukesä ja vielä kylmempi juhannus sai laittamaan villasukat jalkaan ja hakemaan mansikat pakastimesta. Mansikat – ja vähän mustikoita – mikroon sulamaan ja sillä välin selasin Facea. Jäin lukemaan keskustelua siitä, pitäisikö juhannusliputuksen päättyä keskiyöllä vai voiko lippu olla salossa koko yön, jos juhla jatkuu seuraavalle päivälle.
Postaus keräsi runsaasti kommentteja – osa vakavia, osa huvittavia, osa yllättävän aggressiivisia. En edes aikonut jäädä lukemaan, mutta niin vain jäin.
Miksi jäin? Aihe ei kiinnostanut, eikä keskustelu avartanut ymmärrystäni. Mutta algoritmi tunnisti tilanteeni: se tiesi, että kaipaan taukoa, ja tarjoili juuri sopivan koukun. Se toimi. Tällaisista aineksista sosiaalisen median logiikka elää.
Mansikat ja mustikat sulivat. Laitoin ne blenderiin, perään banaania, kaurahiutaleita ja soijamaitoa – ja hyvä tuli. Mielessä pyöri samalla vanha loru: Oma maa mansikka, muu maa mustikka.
Oma maa mansikka, muu maa mustikka
"Oma maa mansikka, muu maa mustikka", jo lapsuudesta tuttu, hauska ja viaton rallatus. Loru on kansanviisautta, joka aikanaan opetti arvostamaan kotia ja omaa yhteisöä. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää. Mutta samalla loru synnyttää asetelman, jossa kaikki muu koetaan väistämättä toisarvoiseksi.
Ennen vanhaan sananlaskut olivat kuin kulttuurin kätkettyjä algoritmeja – toistettuja rakenteita, jotka muovasivat ajattelua sukupolvesta toiseen. Ja juuri nyt media on kuin uusi marjastuspaikka –mutta ei niinkään satumainen satometsä, vaan paikka, jossa marjat on järjestelty valmiiksi koreihin, ja kyltissä lukee: "Tämä on sinulle."
Kansanviisaudesta mediaviisauteen
Kun siirrymme kansanviisaudesta mediaviidakkoon, vastaan tulee täysin toisenlainen maasto. Some-alustat, uutisvirrat ja algoritmit ovat maailma, jossa mansikat ja mustikat ovat poliittisesti latautuneita symboleja, jotka määrittävät, missä rintamassa seisot. Oletko kenties mansikka, joka haluaa säilyttää perinteet ja kansallisen yhtenäisyyden? Vai mustikka, joka ajattelee monikulttuurisesti rajojen yli?
Merkityksellisyys on alistettu huomiolle
Sananlaskut ovat osa yhteistä kulttuuriperintöämme, mutta myös osoitus siitä, miten yksinkertaiset lauseet voivat kantaa syvää merkitystä. Nykymaailman sosiaalisen median keskustelut eivät nouse esiin merkityksellisyydestä vaan näkyvyydestä. Uusin muutos ei ole tapahtunut sisällöissä vaan suunnittelijoissa – niissä, jotka määrittävät, mitä näemme, mutta ennen kaikkea miten. Median logiikka perustuu huomion tavoitteluun, ja jos emme ymmärrä tätä mekanismia, meiltä jää helposti huomaamatta, kuinka huomio ohittaa sisällön ja reaktiot ohittavat ymmärryksen, aivan kuten aggressiivisissa kommenteissa keskustelussa juhannusliputuksen päättymisajankohdasta.
Välitila
Tänä päivänä näkymät, joita pidämme todellisuutena, muotoilevat algoritmit. Ne valikoivat, painottavat ja rajaavat kokemuksemme siitä, mitä me mediasta näemme.
Media ei ole enää passiivinen heijastaja vaan aktiivinen maisemansuunnittelija. Ilman yhteisiä pelisääntöjä tunne ohittaa harkinnan ja provokaatio voittaa ymmärryksen. Tätä kutsun median välitilaksi – paikaksi, jossa ei olla totuudessa eikä valheessa, vaan reaktion ja algoritmin määrittämässä hetkessä.
Välitila ei ole neutraali. Se on juuri se hetki, jossa tiedostava katsoja osaa kysyä: “Miksi juuri tämä sisältö osui eteeni?” Kysymys vaatisi aikaa vastata, mutta juuri silloin algoritmi on jo tarjoamassa jotain vähän provosoivampaa. Tässä maailmassa vaatii aktiivista päätöstä pysähtyä ja ymmärtää, mitä todella näkee – ja miksi. Jokainen on lopulta aina itse tästä vastuussa.
Algoritmien bisnes on tunne
Algoritmit eivät kysy moraalia – ne optimoivat huomion. Ja huomio syntyy reaktioista. Järkytys, viha ja me vastaan ne -asetelmat sitouttavat tehokkaammin kuin rauhallinen järkipuhe. Juuri siksi ne menestyvät. Tämä ei ole sattumaa, vaan hyvin tehokas – ja hieman kyyninen – bisnesmalli. Sillä kuka nyt klikkaisi juttua, jonka otsikko on: "Suomalaiset ja maahanmuuttajat pääsivät yhteisymmärrykseen ja grillasivat yhdessä vegemakkaraa." Face ja Instagram kysyvät kyllä aika ajoin, ”Haluatko nähdä tämän kaltaista sisältöä enemmän vai vähemmän?” Nämä kysymykset ohjaavat algoritmeja, mutta ne eivät riitä.
Välitilan seuraukset ja poliittinen vastuu
Lopulta kyse ei ole vain siitä, mitä media meille näyttää, vaan siitä, mitä se meistä tekee. Jos annamme median pysyä säätelemättömässä välitilassa, annamme teknologian ohjata tapaamme hahmottaa maailmaa – ja samalla myös itseämme. Media vaikuttaa siihen, minkä koemme todeksi, tärkeäksi tai uhkaavaksi. Se muokkaa empatiamme rajoja hyväksyä erialaisia näkemyksiä.
Onko vastausta, jos ei ole kysymystäkään
Jos emme edes tiedä, mitä kysyä, emme voi saada vastauksia. Algoritmien läpinäkyvyys ja vastuullisuus eivät ole enää valinnaisia, vaan välttämättömyyksiä. Siksi algoritmien toiminta ei ole vain tekninen kysymys – se on yhteiskunnallinen ja poliittinen: kuka määrittelee reilun rajat, ja keiden etua sääntelyn puute lopulta palvelee?
Jos haluamme, että "oma maa mansikka" tarkoittaa muutakin kuin suljettua kuplaa, on ymmärrettävä laajempia kokonaisuuksia ja tunnistettava useampia yhteyksiä samaan aikaan, joita algoritmit eivät tarjoa valmiina.
Kirjoittanut: Marlena Tuomea
Lisää kommentti
Kommentit