Halloween – AfterFeed | Kauhutarina algoritmin valinta

in Memoriam

Menetyksestäni?
Aino vilkaisi peiliin. Samat silmät, kulmakarvatkin paikoillaan. Kun hän avasi sovelluksen uudestaan, oma profiili oli muuttunut muistotiliksi - Aino (In Memoriam).

Lokakuun 31. päivä

Oli pimeä, lokakuun viimeinen ilta. Halloween. Hämähäkkikynttilä hehkui pehmeää valoa. Sohvalla lojui avattu pääkallovaahtokarkkipussi, vaikka Aino ei piitannut Halloween-hömpästä. Juhlista oli puhuttu työpaikan kahviossa jo monta päivää. Viime vuonna Iidan luona pihakoristeet olivat syttyneet palamaan kokkona. Trick or treat?  Aino tuhahti, ja sai liekin melkein sammumaan.

”Huomaisiko kukaan, jos katoaisin kokonaan? Kuinka moni oikeasti huomaisi?”

Kännykkä tuntui kädessä yllättävän kuumalta. Aivan kuin olisi juuri ladannut sen, vaikka akku näytti 13%.  Näytön kirkkaus viilsi pimeää huonetta - Aino (In Memoriam). 
“Kiitos, että olit täällä”, luki bio-profiilissa. Aino yritti vielä kerran muokata sitä, mutta muokkaus ei ollut käytettävissä tässä vaiheessa elämää.

“Absurdia pelleilyä.” Hymy vakavoitui. Jokin oli vinossa, ei vielä vaarallista, mutta riittävästi saadakseen aistit valppaiksi. Keho kuunteli ennen kuin mieli ehti ajatella. Sydämen lyönnit kiihdyttivät tahtia. Pelko oli ottanut vallan, tiivistyi rintakehään, sulki kurkun.

 ‘Böö!’ Puhelin kajautti sohvalla iloisesti.

“Data Reaper?” Aino kuiskasi ja veti polvet koukkuun lähelle rintaa, suojaksi hänen ja puhelimen väliin.

Urbaani legenda, sanoivat työpaikalla. Algoritmin haamu, joka korjasi verkon virheet. Ehkä se oli vain tarina, Aino ajatteli, mutta jokin hänen sisällään aavisti jotain enemmän. Hän ei ollut julkaissut mitään viikkoon. 

Aino nojasi pään polviinsa. ”Mitä teen?”  Onko ketään, jolta voisin kysyä neuvoa?

Näyttö välähti, kuin se olisi hengittänyt hänen puolestaan.

Tykkäys oli tullut vanhalle kuvalle. Epätäydellinen, sumea kuva auringonvalosta ikkunalaudalla. Sellainen, jota ei koskaan julkaista. Tykkääjä oli to.nowhere. Aino ei seurannut tiliä, koska kuvat olivat outoja, oikeastaan karmivia: sameita heijastuksia, tyhjiä tuoleja, varjoja käytävillä, ja ne olivat hänen työpaikaltaan. Aino selasi kuvia öisin ja yritti ymmärtää, mitä niissä oikein näki. Stalkkaaja! – itsesyytös sätti Ainoa. 

Aino päätti kirjoittaa asiakastuen botille.

“Hei, olen edelleen elossa. Voitteko palauttaa tilini normaaliksi?”

“Valitettavasti palautus ei ole mahdollista tässä vaiheessa elämää. Haluaisitko kuitenkin liittyä yhteisöömme AfterFeed? Botti jatkoi: “ Täällä jokainen postaus näkyy ikuisesti.”

Aino alkoi jo väsyä. "Kuka te olette?" hän kirjoitti.  Päässä kaikui: Älä vastaa. Älä keskustele. Sulje sovellus. Sulje puhelin.

Mutta uusi viesti ehti ensin: "Huomasimme, että avaat to.nowhere profiilin keskimäärin 4,3 kertaa päivässä. Comments: 0. Likes: 0. Viimeisin käynti: perjantai 23.55.

"Havaitsimme epäterveellisen käyttäytymismallin. Haluaisitko apua?"

Aino empi. Hän melkein tiesi kenen tili on. Tuomas.

Tuomas työskenteli työpaikan kahvilassa. Aino näki hänet usein yövuoron jälkeen, kun kahvila oli melkein tyhjä. Hän ei näyttänyt koskaan kiireiseltä, vain lämpimän ja rauhoittavan läsnäolevalta. Eilen Tuomas oli vilkaissut häntä, mutta Aino käänsi päänsä pois – aivan kuin olisi vain sattumalta katsellut ulos kahvilan ikkunasta.

Ennen kuin Aino ehti tehdä mitään, uusi viesti:

"Voimme auttaa sinua lopettamaan. Estämme to.nowhere profiilin sinulta automaattisesti. Poistamme hänet haustasi. Tyhjennämme välimuistin."

Aino hengähti helpottuneena. Ehkä tämä olikin...

"Vai haluaisitko, että lähetämme to.nowhere kaikki 36 kuvaa? Ruutu täyttyi kuvista – Ainon omasta asunnosta. Otettu etukameran kulmasta. Selfiet, hänen omat kasvonsa joka kuvassa: keskittyneet, toiveikkaat, tyhjät. Aikaleimat vierivät: Tiistai 23:47. Keskiviikko 07:12. Torstai 22:34.

”Häpeä on tehokas motivaattori muutokseen."

Ruutu vilkkui. Kaksi nappia ilmestyi: [Poista] [Jatka katsomista]

Ainon sormi liikkui kohti ensimmäistä painiketta, mutta pysähtyi. Ajatus harhaili. Hän katsoi, miten hämähäkkikynttilän liekki paloi epätasaisesti, valaisten omituisesti pomppien pöydältä seinälle. Jos hän painaisi Poista, Tuomas katoaisi. Kaikki katoaisi. Eikö se ollut juuri sitä, mitä hän toivoi joka ilta kello 23.55? Toivoi, että jokin lopettaisi sen?

AfterFeed

Aino painoi [Jatka katsomista] ja ummisti silmät. ”Huomenna varmasti poistan kaikki”.

Näyttö sammui ja heräsi uudestaan. "Kiitos valinnastasi. Olet nyt osa AfterFeedia."

"Uusi Aino -profiilisi jatkaa elämäänsä. Se postaa, kommentoi, tykkää. Se on sinä, mutta parempi versio.”

Aino avasi uuden profiilinsa. Siellä oli kuva. Otettu tänään. Hän istui sohvalla, kasvoilla oli hymy. Sellainen, jota hän ei ollut koskaan nähnyt peilissä. Kuvateksti: "Joskus pitää vain päästää irti. 🕷️✨ #newbeginnings". 147 tykkäystä.

Punainen piste syttyi DM-nuoleen. Viestin oli lähettänyt Tuomas: "Hei! Näin sun uuden postauksen. Ooksä kotona? Nähdäänkö?"

Aino laski puhelimensa viereensä sohvalle. Näytölle vilkkui lisää kirjaimia.Väsymys väistyi tunteeksi, joka painoi kuin näkymätön käsi. Ei tarpeeksi murskaavasti, mutta riittävästi muistuttamaan siitä, että se oli yhä siinä, mikä ei koskaan saapunut.

Böö! Uusi viesti.

Ulko-ovelta kuului hiljainen napsahdus. Älylukko avautui. ”Olen täällä.” ääni sanoi pehmeästi.

Aino ei katsonut. Hän tuijotti liekkiä, joka heijasti hänen varjonsa seinälle, ja nukahti sohvalle. Uni oli some-syötteen kaltainen, täynnä mainoksia ja suositteluja. 

Himmeä varjo liikkui ylös ja alas, vuoroin sivulle, hiljaa liekin rytmissä. Se vahvistui jokaisella välähdyksellä, kunnes nousi pehmeästi irti seinästä. Se nosti kätensä, samaan tapaan kuin Aino aina pyyhki hiuksiaan pois kasvoilta ja hymyili. Aino liikahti ja näki unen läpi, miten hahmo, jossa oli hänen piirteensä, lipui kohti ovea.

Kynttilän liekki hiipui. Näyttö heräsi vielä kerran:

[AfterFeed: recommendation loop initiated]

User: Aino (archived)
Status: active clone
Next: you

Processing…
Recommending…
Forever.

Kirjoittanut: Marlena Tuomela